Arvostelu: Sharpening the Warrior´s Edge (Bruce Siddle)

Sharpening the Warrior´s Edge

Kirjoittaja: Bruce K. Siddle

Kustantaja: PPCT Recearch Publications, 1995

Sivumäärä: 148

Taustatietoja kirjoittajasta:

Bruce Siddle on kansainvälisesti tunnettu tutkija ja kouluttaja, joka on keskittynyt taistelustressin ja stressireaktioiden ja niiden vaikutusten tutkimiseen. Siddle on toiminut kouluttajana useille Yhdysvaltojen viranomaistahojen erikoisyksiköille.

Kirjan esittely:

Kirjassa Bruce Siddle tutkii taistelustressin, sydämen lyöntitiheyden ja suorituskyvyn välistä yhteyttä. Siddle toteaa, että vaikka rasituksen ja suorituskyvyn välistä yhteyttä on tutkittu aikaisemmin urheilijoilla, tutkimusta ei koskaan aikaisemmin ole ulotettu taistelustressin maailmaan.

Siddle käyttää kirjassa termejä survival training ja survival skills kuvaamaan nimenomaan taistelussa ja muissa hengenvaarallisissa tilanteissa tarvittavia taitoja. Selviytymistaidot eroavat muista taidoista siinä, että niitä käytetään stressaavissa taistelutilanteissa, ja tämä asettaa omia vaatimuksiaan taitojen harjoittelulle. Harjoittelussa on tärkeää motivoida harjoittelijaa. Tämä tapahtuu osoittamalla, että taidon oppimiselle on tarve, ja itse harjoittelussa näyttämällä, että oppilaan taidot kasvavat nopeasti harjoittelun myötä. Jotta oppimismotivaatio pysyisi korkealla, oppilaan on saatava nopeasti positiivisia harjoittelukokemuksia. Harjoittelussa on keskityttävä kehittämään toimintamalleja; tiettyjä ennakolta säädettyjä toimintoja tiettyyn ärsykkeeseen.

Kirjassa selviytymistaidot jaetaan karkeamotorisiin, hienomotorisiin ja monimutkaisiin motorisiin taitoihin. Nyrkkisääntönä on, että mitä monimutkaisempi taito on kyseessä, sitä alhaisemmalla stressitasolla se olisi pyrittävä suorittamaan. Kirjassa esitetään, että koska kyky hienomotoristen taitojen suorittamiseen heikkenee jyrkästi pulssin ylittäessä 145 lyöntiä minuutissa, selviytymistaitojen olisi perustuttava karkeamotorisiin taitoihin. Tässä yhteydessä Siddle käyttää Jeff Cooperin värikoodistosta tuttuja termejä, joilla on totuttu kuvaamaan henkilön valppaustilaa. Siddle käyttää kuitenkin termejä kuvaamaan stressin tasoja. Mielestäni tämä on outo ratkaisu, koska se on omiaan aiheuttamaan sekaannusta, ja toisaalta Siddle ei sido stressiä kuvaavia värejä Cooperin tarkoittamiin valppaustiloihin.

Siddle esittelee tutkimusta, jossa on tutkittu poliisien käyttäytymistä tulitaistelussa. Vaikka tilanteet olivat simuloituja, niissä oli saatu nostettua stressitasoa mm. tilanteiden yllätyksellisyydellä. Tutkimuksessa havaittiin, että vaikka valtaosa poliiseista oli tottunut käyttämään Weaver -ampuma-asentoa, stressaavissa tilanteissa he kuitenkin ampuivat yksinkertaisemmista asennoista, vaikka eivät olisi tottuneet käyttämään niitä. Mitä yllätyksellisempi tilanne, ja mitä lähempänä maalitaulu oli, sitä todennäköisempää oli että koehenkilö käytti hänelle oudompaa mutta yksinkertaisempaa ampuma-asentoa. Vastaava tutkimus on tehty sivukahvallisen patukan käytöstä todellisissa voimankäyttötilanteissa. Myös tässä tutkimuksessa todettiin varsin selvästi, että stressaavissa tilanteissa ihminen pyrkii käyttämään yksinkertaisia tekniikoita. Siddle tekeekin varsin loogisen johtopäätöksen: Koska todellisissa tilanteissa käytetään yksinkertaisia tekniikoita, myös harjoittelun olisi keskityttävä tällaisiin tekniikoihin.

Siddle käsittelee myös skenaarioharjoittelua selviytymistaitojen harjoittelun välineenä. Siddle toteaa, että skenaarioharjoittelu paitsi auttaa liittämään opeteltavat taidot tilanteisiin joissa niitä tultaisiin käyttämään, se myös totuttaa harjoittelijan toimimaan stressin alaisena, ja tällä tavalla toimii ikään kuin rokotteena taistelustressiä vastaan.

Kirjassa esitellään tutkimuksia, jotka osoittavat että suoritettavan tehtävän monimutkaisuus, stressitason kohoaminen ja stressin aiheuttamat havaintokyvyn vääristymät pidentävät reaktioaikaa. Siddle käsittelee myös Hick´n lakia, jonka mukaan vaihtoehtojen määrän kasvaminen kasvattaa reaktioaikaa.

Kirjan lopussa käsitellään mm. keinoja vähentää taistelustressiä ja korostetaan oikeanlaisen asenteen merkitystä. Stressiä voi vähentää paitsi skenaarioharjoittelun avulla, myös mielikuvaharjoittelulla sekä oikeanlaisella hengitystekniikalla, jota käydään läpi melko lyhyesti.

Kokonaisarvio kirjasta:

Ilmestyessään Sharpening the Warrior´s Edge oli uraauurtava tutkimus, joka pyrki löytämään yhteyden sydämen syketiheyden ja stressitason kanssa. Vaikka Siddle osoittaakin varsin pätevästi tämän yhteyden olemassaolon, on mahdollista että hänen lähtökohtansa ovat väärät: Vaikka sykkeen ja stressitason kohoamisen välillä onkin yhteys, kirjassa ei osoiteta kumpi on syy ja kumpi seuraus. Viimeaikainen tutkimus onkin osoittanut, että Siddlen perusolettamus saattaa olla väärä. Tämä ei kuitenkaan vähennä kirjan merkittävyyttä kontrolliammattilaisen näkökulmasta: vaikka Siddlen perusolettamus olisikin väärä, se ei poista sitä tosiseikkaa, että sydämen sykkeen ja stressin välillä on vahva korrelaatio.

Kirjassa käsitellään useita mielenkiintoisia asioita, ja lukijalle selvitetään myös asioiden taustoja. Vaikka kyseessä on tieteellinen tutkimus, jossa tehdään viittauksia kymmeniin muihin kirjoihin ja tutkimuksiin, kirjaa on helppo lukea. Lisäksi kirja on sivumääräänsä nähden yllättävän ”ohut”, koska kirjassa on käytetty melko suurta tekstikokoa.

(Tämä arvostelu on julkaistu alunperin Kontrollin numerossa 4/2005)