Arvostelu: Emotional Survival for Law Enforcement (Kevin Gilmartin)

Emotional Survival for Law Enforcement

Kirjoittaja: Kevin Gilmartin

Kustantaja: E-S Press, 2002

Sivumäärä: 142

Taustatietoja kirjoittajasta:

Gilmartin toimi 20 vuotta poliisina ennen siirtymistään konsultiksi käyttäytymistieteiden alalla. Hän toimii yhteistyössä eri poliisilaitosten kanssa ympäri Pohjois-Amerikkaa. Gilmartin on palkittu panttivankineuvotteluja ja poliisipsykologiaa koskevasta työstään.

Kirjan esittely:

Tämänkertaisen Kirjaston kolmas kirja lähestyy stressireaktioita ja vaarallisten tilanteiden psykologiaa hieman arkisemmalta kantilta: kirjassa käsitellään, miten vaarallisen työn tekeminen vaikuttaa ihmisen elämänlaatuun.

Gilmartin selittää, miten kontrolliammattilainen oppii pitämään vaaratilanteiden aiheuttamasta adrenaliinipiikistä, jolloin vaaratilanteet tuottavat suurempaa tyydytystä kuin normaaleissa rutiinitehtävissä raataminen. Samalla kiinnostus omaa siviilielämää kohtaan saattaa heiketä, koska enemmän tyydytystä tuottavaan työrooliin panostetaan siviilielämää enemmän. Työelämässä hakeudutaan entistä enemmän vaaratilanteisiin, jolloin noidankehä on valmis.

Työrooli muuttuu pikku hiljaa tärkeämmäksi ja tärkeämmäksi osaksi henkilön elämää, jolloin henkilö muuttuu koko ajan yksiulotteisemmaksi: kun ennen henkilö saattoi määritellä itsensä paitsi työnsä, myös harrastustensa, ystäväpiirinsä, sosiaalisen asemansa jne. avulla, alkaa työn merkitys tässä määrittelyssä korostua. Työssä koetut epäonnistumiset ja vastoinkäymiset tuntuvat entistä suuremmilta, koska siviilielämän turvaverkko ei ole vaimentamassa iskuja. Tällä tavalla henkilö muuttuu sitä haavoittuvammaksi, mitä suuremman palan työrooli ottaa hänen elämästään.

Kirjassa opastetaan, miten vältetään työroolin ylikorostumista elämässä. Työ- ja siviilielämän tasapaino luo edellytykset kestää paremmin jokaisen kohdalle jossain vaiheessa osuvia vastoinkäymisiä.

Kirjassa esitetään havainnollisesti, miten eri asiat vaikuttavat toisiinsa. Gilmartin selittää asioita lukuisien kaavakuvien avulla. Kirjan edetessä samoja kaavakuvia käytetään uudelleen ja uudelleen, mutta joka kerta kaavioon lisätään uusia muuttujia. Tällä tavalla lukijalle havainnollistetaan, miten asiat vaikuttavat toisiinsa.

Kokonaisarvio kirjasta:

Vaikka kirja on kirjoitettu poliisien näkökulmasta, asiat koskevat kaikkia kontrolliammattilaisia. Oleellista ei ole titteli, vaan se että työssä voi joutua kohtaamaan vaaratilanteita. Kirjaa lukiessa on kuitenkin huomattava, että kaikki amerikkalaista yhteiskuntaa koskevat huomiot eivät päde Suomessa.

Gilmartin kirjoittaa keskustelevaan sävyyn, ja kirja ei muutenkaan ole liian tieteellinen. Kirjassa käytetään lukuisia tosielämän tapauksia elävöittämään tekstiä ja samalla antamaan lukijalle samaistumiskohteita. Kirjaa voikin suositella kaikille kontrollialalla työskenteleville ja heidän perheilleen.

(Arvostelu on julkaistu alunperin Kontrollin numerossa 4/2005).

Arvostelu: On Combat (Dave Grossman, Loren Christensen)

On Combat

Kirjoittaja: Dave Grossman, Loren Christensen

Kustantaja: PPCT Research Publications, 2004

Sivumäärä: 396

Taustatietoja kirjoittajista:

Dave Grossman on entinen Yhdysvaltojen armeijan eversti ja West Point -sotilasakatemian professori, joka on keskittynyt tutkimaan ihmisen suhdetta väkivaltaan. Grossmania pidetään yhtenä alansa parhaista asiantuntijoista maailmassa. Grossman oli ehdolla Pulizer-palkinnon saajaksi ensimmäisen kirjansa, On killing, ansiosta. Grossman kiertää ympäri maailmaa luennoimassa taistelustressistä, taistelun psykologisista vaikutuksista ja muista vastaavista aiheista. Grossman on käynyt luennoimassa myös Suomessa.

Loren Christensen on pitkän linjan poliisi ja karateka, joka on kerännyt kokemuksia normaalin poliisityönsä lisäksi Vietnamin sodasta ja lukuisista karateturnauksista. Christensen on kirjoittanut toistakymmentä kirjaa, jotka käsittelevät kamppailulajeja, itsepuolustusta ja stressitilanteessa toimimista. Christensenin loistavaa kirjaa Deadly Force Encounters on käytetty tausta-aineistona tässä kirjassa ehkä enemmän kuin mitään muuta yksittäistä kirjaa.

Kirjan esittely:

Kirjassa käytetään usein termiä warrior kuvaamaan kontrolliammateissa esiintyviä henkilöitä. On Combat alkaakin termin määrittelyllä, ja Grossman toteaa että koska kansakunta (Yhdysvallat) on sodassa rikollisuutta, huumeita ja terrorismia vastaan, kaikki näiden asioiden kanssa elävät voivat täyttää soturin määritelmän. Tämä kuulostaa suomalaiseen korvaan hieman yliampuvalta pullistelulta, mutta toisaalta on varmaankin omiaan itsetunnon ja itseluottamuksen kohottajana, mikä taas parantaa valmiuksia selviytyä stressitilanteesta puhtain paperein – kuten kirjasta saadaan myöhemmin lukea.

Kirjan ensimmäinen osa käsittelee stressitilanteen elimistössä aiheuttamia fyysisiä reaktioita. Näiden reaktioiden tunteminen ja tietäminen elimistön normaaleiksi reaktioiksi vähentää stressaavan tilanteen aiheuttamaa ahdistusta. Kun hengenvaaralliseen tilanteeseen joutunut henkilö tietää, että suolen tai virtsarakon hallinnan menettäminen on kehon normaali reaktio epänormaaliin tilanteeseen, tämä tieto on omiaan vähentämään tapahtuman aiheuttamaa häpeää ja siten helpottaa tilanteesta toipumista. Kirjassa todetaan myös, että pitkittynyt taistelustressi ja jälkitraumaattinen stressi (PTSD) aiheuttaa sodassa enemmän poistumaa kuin vihollisen tulitus, ja esitellään puutteellisen levon vaikutusta PTSD:n syntymiseen. Kirjassa käsitellään melko laajalti myös Bruce Siddlen kirjaa Sharpening the Warrior´s Edge, kuten myös muita vastaavia tutkimuksia. Grossman käsittelee melko laajasti Cooperin värikoodistoa, tosin lähinnä Siddlen käyttämällä tavalla. Lopuksi Grossman antaa neuvoja, miten taktista hengitystä voi käyttää apuna opitimaalisella sykealueella pysymisessä.

Toinen osa on mielestäni kirjan ehkä kiinnostavinta antia. Toinen osa käsittelee psyykkisiä vaikutuksia, joita stressitilanne aiheuttaa ihmisen elimistössä. Samoin kuin fyysisten reaktioiden, myös psyykkisten muutosten tunteminen on oleellisen tärkeää stressin vaikutuksia vastaan taisteltaessa. Oleellisimpia muutoksia ovat havaintokykyyn liittyvät muutokset (kuuloaistin heikentyminen tai vahvistuminen, putkinäkö, näköaistimusten vahvistuminen suoraan uhkaan liittyvien havaintojen osalta), ajan hidastumisen tai nopeutumisen tunne, tapahtumien jälkikäteen muistamisen vaikeus ja tunne automaattiohjauksella toimimisesta. Automaattiohjaukseen liittyen, Grossman käsittelee video- ja tietokonepelien merkitystä lasten ja nuorten taistelusimulaattoreina. Grossman esittää varsin vakuuttavasti, että ampumista sisältävien, nk. ensimmäisen persoonan tietokonepelien pelaaminen antaa lapsille valmiuksia suorittaa vastaavia väkivallantekoja myös tosielämässä. Grossman palaa tähän aiheeseen kirjan kolmannen osan lopussa, jolloin asiaa käsitellään tarkemmin.

Kirjan kolmannessa osassa käsitellään tekijöitä, jotka nostavat jotkut yksilöt ratkaisijoiksi taistelutilanteissa, ja tavoista joilla näitä tekijöitä voidaan kehittää. Luku alkaa skenaariopohjaisten maalihenkilöharjoitusten analysoinnilla. Grossman antaa joitakin perussääntöjä harjoitusten järjestämistä varten, tosin pelkästään näillä tiedoilla ei vielä kunnollista harjoitussessiota voi järjestää. Grossman toteaa, että kokemus aikaisemmista taistelutilanteista on merkittävin tekijä, joka edesauttaa uudesta taistelutilanteesta selviämisessä. Tätä osoittaa esimerkiksi se, että kun hävittäjälentäjä on selvinnyt voittajana viidestä ilmataistelusta, hänestä tulee lähes voittamaton lentäjä-ässä, jonka pystyy voittamaan käytännössä vain vähintään yhtä kokenut vihollislentäjä. Käytännössä juuri kenellekään kontrolliammattilaiselle ei työuransa aikana tule vastaan vaadittavaa viittä taistelutilannetta. Taistelutilanteita voi kuitenkin harjoitella simulaatioharjoituksissa, joten tällaiset harjoitukset ovat oleellinen osa kontrolliammattilaisen ammatillista kehittymistä ja työturvallisuutta.

Grossman käsittelee pitkällisesti periksiantamattomuuden tärkeyttä taistelutilanteessa. Haavoittuminen tai loukkaantuminen ei tarkoita häviämistä; on itsestä kiinni koska taistelu on ohi. Tätä olisi toteutettava myös harjoituksissa: vaikka harjoittelija saisikin osuman, häntä ei koskaan pidä julistaa ”kuolleeksi” tai ”hävinneeksi”. Tällainen toiminta on omiaan vahvistamaan toimintamallia, jossa loukkaantuminen johtaa luovuttamiseen.

Grossman käyttää kirjassa sudet, lampaat ja lammaskoirat –analogiaansa selittämään joidenkin ihmisten kykyä toimia väkivaltatilanteessa, kun valtaosa ihmisistä menettää toimintakykynsä. Grossman selittää, että ihmiskunnan ylivoimaisesti yleisin fobia on ihmisten välisen väkivallan pelko, josta Grossmanin mukaan kärsii 98% ihmiskunnasta. Tästä johtuen ihmisen tekemä väkivalta traumatisoi uhrinsa huomattavasti pahemmin kuin esimerkiksi luonnonkatastrofit tai onnettomuudet. Grossman vertaa näitä 98% ihmisistä lampaisiin, jotka ovat kyvyttömiä toimimaan väkivallan uhan alla ja mieluummin uskottelevat itselleen, että väkivaltatilanteet osuvat aina jonkun muun kohdalle. Lopuista ihmisistä osa on susia, jotka kykenevät väkivaltaan, mutta joilta puuttuu kyky väkivallan hallitsemiseen. Sudet uhkaavat lammaslaumaa, jota suojelee lammaskoira. Lammaskoiran ja suden ero on se, että vaikka lammaskoira kykenee väkivaltaan, tämä kyky on kontrollissa ja sitä käytetään lauman puolustamiseen. Vaikka tämä vertaus herättääkin hieman myötähäpeän tuntemuksia, se kuitenkin selittää asian mielestäni melko hyvin.

Kirjassa käydään läpi melko huolellisesti Grossmanin kirjan On Killing sisältöä. Kirjassa läpikäydään taistelukentän ja sodankäynnin kehittymistä antiikin ajoista nykypäivään, ja samalla kerrotaan miten muutokset teknologiassa ja taistelutaktiikassa ovat vaikuttaneet sotilaiden kykyyn toimia tehokkaasti. Grossman kertoo esimerkiksi, että ruutiaseet syrjäyttivät pitkänjousen ja varsijousen pääasiallisina ampuma-aseina paremman pelotevaikutuksensa vuoksi. Ampuma-aseiden aiheuttama ääni oli niin suuri psykologinen ase, että se korvasi monin verroin nuoliaseisiin verrattuna huonomman tehon.

Kolmannen osan lopussa Grossman käsittelee aihetta, jota sivuttiin jo toisessa osassa: väkivaltaviihteen ja yhteiskunnan väkivaltaistumisen suhdetta. Grossman aloittaa esittämällä, että yhteiskunnan väkivaltaistuminen on alkanut kaikkialla maailmassa noin 15 vuotta televisioiden yleistymisen jälkeen. Hän selittää, että pienestä pitäen televisiota katsoneiden lasten kasvaminen ”parhaaseen väkivaltaikään” on ainoa löydetty yhteinen tekijä kaikkialla maailmassa samalla tavalla tapahtuneeseen kehitykseen. Grossman siteeraa myös tutkimuksia, joissa väkivaltaisesti käyttäytyviltä lapsilta ja nuorilta on estetty television katselu määräajaksi, jolloin tutkimuskohteiden väkivaltainen käyttäytyminen oli vähentynyt dramaattisesti. Seuraavaksi Grossman vertaa tietokonepelejä eri maiden armeijoiden käytössä oleviin taistelusimulaattoreihin. Grossman selittää, että toisin kuin armeijassa, lapset eivät pelatessaan opi armeijakoulutukseen oleellisesti kuuluvaa kuria, joka estää kontrolloimattomia väkivallan tekoja. Sen sijaan videopelit antavat oppimismalleja, jotka edistävät väkivaltaista käyttäytymistä. Grossmanin esittämät asiat ovat mielenkiintoisia ja varsin kattavasti perusteltuja, mutta ne saavat mielestäni kohtuuttoman suuren huomion kirjassa, jonka aihepiiriin nämä asiat eivät oikeastaan edes kuulu.

Kirjan viimeisessä osassa käsitellään hengenvaarallisten tilanteiden jälkimaininkeja. Grossman käy läpi jälkitraumaattisen stressin oireita ja oikeata hoitoa. Kirjassa käsitellään myös yleisiä tuntemuksia, joita hengenvaarallisista tilanteista selvinneillä henkilöillä on. Ymmärtämällä, että on normaalia ja täysin hyväksyttyä ajatella olevansa onnellinen siitä, että itse selvisi tilanteesta josta joku toinen ei, nopeuttaa omaa henkistä selviytymistään järkyttävästä tilanteesta.

Kokonaisarvio kirjasta:

Olin muutama vuosi sitten Grossmanin luennolla Helsingissä. Olin tuolloin juuri lukenut Grossmanin kirjan On Killing, ja luennolla Grossman mainitsi työn alla olevasta kirjastaan, joka tulisi käsittelemään stressireaktioita ja elimistön toimintaa taistelutilanteessa. Olin tiedosta innoissani, sillä On Killing oli tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Kun vihdoin viime vuonna kuulin, että Grossmanin uusi kirja oli ilmestynyt, tilasin sen välittömästi. Kirja oli minulle kuitenkin hienoinen pettymys, sillä vaikka kyseessä onkin erittäin hyvä kirja, siinä ei niinkään tuoda esille uusia asioita, vaan ennemminkin käsitellään jo olemassa olevia kirjoja ja tutkimuksia. Näin ollen kirjan hyödyllisyys on suorassa suhteessa siihen, onko lukenut On Combatissa käsiteltyjä kirjoja.

Kirjaa lukiessani ihmettelin hieman, miksi Loren Christensen on merkitty kirjan toiseksi tekijäksi. Kirjassa kuitenkin Grossman puhuu omalla äänellään, ja Christenseniin viitatessaan hän puhuu kirjailijakollegastaan. Täten Christensenin osuus kirjan syntymisessä jää lukijalle hieman arvoitukseksi. Ilmeisesti Christensenin osuus on ollut toimia taustatoimittajana.

Grossmanin painotus väkivaltaviihteen vaikutukseen yhteiskunnan väkivaltaistumisessa herätti myös hieman ihmetystä. Kyseessä on toki tärkeä asia, mutta mielestäni se ei aivan kuuluisi tällaisen kirjan aihepiiriin. Grossmanin kiinnostuksen aiheeseen kuitenkin ymmärtää, koska hän on käsitellyt asiaa jo kirjassaan On Killing, ja hän on kirjoittanut kokonaisen kirjan – Stop Teaching Our Kids to Kill - pelkästään väkivaltaviihteen vaikutuksesta lasten ja nuorten kehittymiseen.

Kirja on varsin mielenkiintoinen, ja suurehkosta sivumäärästään huolimatta melko helppolukuinen kirja. Helppolukuisuutta vielä lisää se, että luvut on jaettu korkeintaan muutaman sivun mittaisiin alalukuihin, ja kirjassa käytetään paljon sotaveteraanien ja muiden taistelussa olleiden kertomuksia.

On Combat on varsin hyvä taistelustressiin ja taistelun elimistössä aiheuttamiin muutoksiin keskittyvä teos. Mielestäni jokaisen kontrolliammatissa työskentelevän olisi tutustuttava aiheeseen ainakin pintapuolisesti. Jos tarkoituksena on lukea yksi kirja aiheesta, tällöin On Combat on erittäin hyvä valinta, sillä kirjassa käsitellään aihetta laaja-alaisesti ja kiinnostavasti. Aiheeseen ennestään tutustuneille lukijoille kirjalla on vähemmän annettavaa, mutta kuitenkin se toimii hyvänä perusteoksena ja lähdeviitteiden antajana.

(Tämä arvostelu on julkaistu alunperin Kontrollin numerossa 4/2005).

Arvostelu: Sharpening the Warrior´s Edge (Bruce Siddle)

Sharpening the Warrior´s Edge

Kirjoittaja: Bruce K. Siddle

Kustantaja: PPCT Recearch Publications, 1995

Sivumäärä: 148

Taustatietoja kirjoittajasta:

Bruce Siddle on kansainvälisesti tunnettu tutkija ja kouluttaja, joka on keskittynyt taistelustressin ja stressireaktioiden ja niiden vaikutusten tutkimiseen. Siddle on toiminut kouluttajana useille Yhdysvaltojen viranomaistahojen erikoisyksiköille.

Kirjan esittely:

Kirjassa Bruce Siddle tutkii taistelustressin, sydämen lyöntitiheyden ja suorituskyvyn välistä yhteyttä. Siddle toteaa, että vaikka rasituksen ja suorituskyvyn välistä yhteyttä on tutkittu aikaisemmin urheilijoilla, tutkimusta ei koskaan aikaisemmin ole ulotettu taistelustressin maailmaan.

Siddle käyttää kirjassa termejä survival training ja survival skills kuvaamaan nimenomaan taistelussa ja muissa hengenvaarallisissa tilanteissa tarvittavia taitoja. Selviytymistaidot eroavat muista taidoista siinä, että niitä käytetään stressaavissa taistelutilanteissa, ja tämä asettaa omia vaatimuksiaan taitojen harjoittelulle. Harjoittelussa on tärkeää motivoida harjoittelijaa. Tämä tapahtuu osoittamalla, että taidon oppimiselle on tarve, ja itse harjoittelussa näyttämällä, että oppilaan taidot kasvavat nopeasti harjoittelun myötä. Jotta oppimismotivaatio pysyisi korkealla, oppilaan on saatava nopeasti positiivisia harjoittelukokemuksia. Harjoittelussa on keskityttävä kehittämään toimintamalleja; tiettyjä ennakolta säädettyjä toimintoja tiettyyn ärsykkeeseen.

Kirjassa selviytymistaidot jaetaan karkeamotorisiin, hienomotorisiin ja monimutkaisiin motorisiin taitoihin. Nyrkkisääntönä on, että mitä monimutkaisempi taito on kyseessä, sitä alhaisemmalla stressitasolla se olisi pyrittävä suorittamaan. Kirjassa esitetään, että koska kyky hienomotoristen taitojen suorittamiseen heikkenee jyrkästi pulssin ylittäessä 145 lyöntiä minuutissa, selviytymistaitojen olisi perustuttava karkeamotorisiin taitoihin. Tässä yhteydessä Siddle käyttää Jeff Cooperin värikoodistosta tuttuja termejä, joilla on totuttu kuvaamaan henkilön valppaustilaa. Siddle käyttää kuitenkin termejä kuvaamaan stressin tasoja. Mielestäni tämä on outo ratkaisu, koska se on omiaan aiheuttamaan sekaannusta, ja toisaalta Siddle ei sido stressiä kuvaavia värejä Cooperin tarkoittamiin valppaustiloihin.

Siddle esittelee tutkimusta, jossa on tutkittu poliisien käyttäytymistä tulitaistelussa. Vaikka tilanteet olivat simuloituja, niissä oli saatu nostettua stressitasoa mm. tilanteiden yllätyksellisyydellä. Tutkimuksessa havaittiin, että vaikka valtaosa poliiseista oli tottunut käyttämään Weaver -ampuma-asentoa, stressaavissa tilanteissa he kuitenkin ampuivat yksinkertaisemmista asennoista, vaikka eivät olisi tottuneet käyttämään niitä. Mitä yllätyksellisempi tilanne, ja mitä lähempänä maalitaulu oli, sitä todennäköisempää oli että koehenkilö käytti hänelle oudompaa mutta yksinkertaisempaa ampuma-asentoa. Vastaava tutkimus on tehty sivukahvallisen patukan käytöstä todellisissa voimankäyttötilanteissa. Myös tässä tutkimuksessa todettiin varsin selvästi, että stressaavissa tilanteissa ihminen pyrkii käyttämään yksinkertaisia tekniikoita. Siddle tekeekin varsin loogisen johtopäätöksen: Koska todellisissa tilanteissa käytetään yksinkertaisia tekniikoita, myös harjoittelun olisi keskityttävä tällaisiin tekniikoihin.

Siddle käsittelee myös skenaarioharjoittelua selviytymistaitojen harjoittelun välineenä. Siddle toteaa, että skenaarioharjoittelu paitsi auttaa liittämään opeteltavat taidot tilanteisiin joissa niitä tultaisiin käyttämään, se myös totuttaa harjoittelijan toimimaan stressin alaisena, ja tällä tavalla toimii ikään kuin rokotteena taistelustressiä vastaan.

Kirjassa esitellään tutkimuksia, jotka osoittavat että suoritettavan tehtävän monimutkaisuus, stressitason kohoaminen ja stressin aiheuttamat havaintokyvyn vääristymät pidentävät reaktioaikaa. Siddle käsittelee myös Hick´n lakia, jonka mukaan vaihtoehtojen määrän kasvaminen kasvattaa reaktioaikaa.

Kirjan lopussa käsitellään mm. keinoja vähentää taistelustressiä ja korostetaan oikeanlaisen asenteen merkitystä. Stressiä voi vähentää paitsi skenaarioharjoittelun avulla, myös mielikuvaharjoittelulla sekä oikeanlaisella hengitystekniikalla, jota käydään läpi melko lyhyesti.

Kokonaisarvio kirjasta:

Ilmestyessään Sharpening the Warrior´s Edge oli uraauurtava tutkimus, joka pyrki löytämään yhteyden sydämen syketiheyden ja stressitason kanssa. Vaikka Siddle osoittaakin varsin pätevästi tämän yhteyden olemassaolon, on mahdollista että hänen lähtökohtansa ovat väärät: Vaikka sykkeen ja stressitason kohoamisen välillä onkin yhteys, kirjassa ei osoiteta kumpi on syy ja kumpi seuraus. Viimeaikainen tutkimus onkin osoittanut, että Siddlen perusolettamus saattaa olla väärä. Tämä ei kuitenkaan vähennä kirjan merkittävyyttä kontrolliammattilaisen näkökulmasta: vaikka Siddlen perusolettamus olisikin väärä, se ei poista sitä tosiseikkaa, että sydämen sykkeen ja stressin välillä on vahva korrelaatio.

Kirjassa käsitellään useita mielenkiintoisia asioita, ja lukijalle selvitetään myös asioiden taustoja. Vaikka kyseessä on tieteellinen tutkimus, jossa tehdään viittauksia kymmeniin muihin kirjoihin ja tutkimuksiin, kirjaa on helppo lukea. Lisäksi kirja on sivumääräänsä nähden yllättävän ”ohut”, koska kirjassa on käytetty melko suurta tekstikokoa.

(Tämä arvostelu on julkaistu alunperin Kontrollin numerossa 4/2005)

Arvostelu: Strong on Defense (Sanford Strong)

Strong on defense

Kirjoittaja: Sanford Strong

Kustantaja: Pocket Books, 1996

Sivumäärä: 246, sivukoko: 24,5 x 16 cm

Taustatietoja kirjoittajasta:

Sanford Strong on eläkkeellä oleva poliisi, joka pitää rikostorjuntaseminaareja yksityisille ihmisille ja yrityksille Yhdysvalloissa ja ulkomailla.

Kirjan esittely:

Strong on Defense ottaa rikostorjuntaan erilaisen näkökulman kuin muut tässä Kirjastossa käsitellyt teokset: rikosten ennaltaehkäisemisen ja välttämisen sijasta näkökulma on tilanteessa, jossa edellä mainitut keinot eivät ole toimineet.

Kirja koostuu kuudesta osasta, joista ensimmäisessä esitellään ongelma ja käsitellään joitakin yleisiä ratkaisumalleja kuten itsepuolustusharjoittelua oman turvallisuuden lisäämiseksi. Toisin kuin Marc MacYoung edellisellä filmillä, Strong korostaa katuväkivallan satunnaisuutta ja antaa ymmärtää, että omalla toiminnalla ei voida estää väkivallan uhriksi joutumista. Luvussa todetaan, että ainoa tehokas keino väkivaltatilanteen kohdatessa on oikeanlaisen asenteen kehittäminen. Tämä onkin kirjan kantava teema.

Toisessa luvussa puhutaan pelon voittamisesta. Lukijaa neuvotaan harjoittelemaan tilanteita mielikuvaharjoittelun avulla. Lisäksi oman loukkaantumisen hyväksyminen ennakolta auttaa toimimaan tilanteessa; koska omaa loukkaantumista osataan odottaa ennakolta, se ei aiheuta lamaantumista sillä tilanne on harjoiteltu ennakolta mielikuvaharjoitteluna.

Kirjan kolmas luku on mielestäni kirjan tärkein, sillä siinä neuvotaan käytännön tasolla oikean asenteen luomista. Strong listaa myös neljä nyrkkisääntöä väkivaltatilanteen kohtaamisessa: reagoi välittömästi, pistä hanttiin, älä missään tilanteessa suostu siirtymään rikollisen valitsemaan paikkaan, älä ikinä luovuta.

Neljännessä luvussa Strong esittelee joitakin yksilöityjä tilanteita joissa on mahdollista joutua hyökkäyksen kohteeksi. Jokainen tilanne käsitellään erikseen ja lukijalle kerrotaan oikea toimintatapa kyseisessä tilanteessa.

Viides luku käsittelee perheisiin ja lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa. Strong kertoo mm. miten kirjan oppeja voidaan opettaa lapsille, lisäksi lukijalle esitellään keinoja joiden avulla perhe voi toimia yksissä tuumin väkivaltaa vastaan puolustautuessaan. Strong myös esittelee saman tapaisen mallin jossa vanhemmat jakavat roolit lasten suojelemiseksi, jonka kaltaista Tom Patire esittelee omassa kirjassaan.

Kirjan viimeisessä luvussa Strong esittelee omia näkemyksiään siitä, miten väkivaltaa voitaisiin karsia yhteiskunnasta. Strongin näkemykset ovat mielenkiintoisia ja hyvin perusteltuja, mutta lukijalle niistä ei ole hyötyä, sillä niiden toteuttaminen vaatisi suuria yhteiskunnallisia muutoksia, joihin yksittäisellä lukijalla ei juurikaan ole mahdollisuutta vaikuttaa.

Kokonaisarvio kirjasta:

Kirja on varsin hyvin kirjoitettu, ja sitä lukee mielellään. Teksti on täynnä kertomuksia tosielämässä sattuneista tilanteista, joita Strong vielä analysoi. Tällä tavalla lukijalle havainnollistetaan, mitä tilanteessa tehtiin oikein ja mikä meni väärin.

Strongin esittämät toimintaohjeet ja –periaatteet ovat pääsääntöisesti järkevän tuntuisia ja riittävän yksinkertaisia jotta ne voi muistaa myös stressitilanteessa – erityisesti mikäli tilanteiden kohtaamista on harjoiteltu mielikuvaharjoitteluna, kuten Strong kirjassa neuvoo.

(Arvostelu on julkastu alun perin Kontrollin numerossa 2/2009).

Arvostelu: Safe in the Street (Marc MacYoung)

Safe in the street

Kouluttaja: Marc MacYoung

Kustantaja: L.O.T.I. group productions, 1993

Pituus: 0:50

Taustatietoja kouluttajasta:

Marc ”Animal” MacYoung on tunnettu realistisen itsepuolustuksen opettaja, joka kertomansa mukaan on hankkinut kannuksensa elämällä vaarallista elämää lain rajamaila sekä opiskelemalla eri kamppailulajeja 35 vuoden ajan. MacYoung on tehnyt viitisentoista itsepuolustuskirjaa ja joitakin opetuselokuvia. Hän toimii nykyään päätoimisena itsepuolustuskouluttajana ja –konsulttina. MacYoungin kirjoja on arvosteltu Kontrollin numeroissa 1/2007 ja 1/2009.

Filmin esittely:

Toisin kuin usein ajatellaan, katuväkivalta ei MacYoungin mukaan ole satunnaista, vaan rikollinen pyrkii valikoimaan uhrinsa, ja iskemään mahdollisimman helpon kohteen kimppuun. Safe in the Street pyrkii neuvomaan katsojaa, miten alkava hyökkäys voidaan tunnistaa ja miten toimimalla voidaan välttää rikollisen valinnan kohteeksi joutuminen.

Filmillä esitellään väkivaltatilanteen viisi vaihetta, joiden väitetään liittyvän kaikkiin rikollisiin hyökkäyksiin: uhrin valinta, uhrin haastattelu, sijoittuminen, hyökkäys, jälkireaktio. Koska varsinainen hyökkäys on vasta neljäs vaihe, tilanteen päätyminen hyökkäyksen asteelle voidaan estää jo hyvissä ajoin. Valinnan osuminen itseen voidaan estää antamalla ulospäin kuva, joka osoittaa että hyökkääminen ei ole järkevää. Haastatteluvaiheessa potentiaalinen hyökkääjä tunnustelee aiottua uhriaan ja testaa, pystyykö tämä tarjoamaan liian kovan vastuksen. Sijoittumisvaiheessa hyökkääjä hakeutuu itselleen edulliseen asemaan, ja aiottu uhri voi vielä tässä vaiheessa tehdä hyökkäyksen mahdottomaksi omalla toiminnallaan. Hyökkäysvaihe on se hetki, johon itsepuolustuskoulutus useimmiten painottuu, ja onnistunut vastarinta saattaa pakottaa hyökkääjän pakenemaan. Tilanne ei välttämättä pääty varsinaiseen hyökkäykseen, ja oikealla toiminnalla hyökkäyksen jälkireaktion aikana voidaan estää tilanteen paheneminen entuudestaan.

Filmillä opetetaan vielä erityisen vaarallisten alueiden tunnistamista; ajattelemalla rikollisen tavoin voidaan oppia havaitsemaan otolliset väijytys- ja hyökkäyspaikat ennakolta.

Kokonaisarvio filmistä:

Safe in the Street on niitä harvoja koulutuselokuvia, jotka keskittyvät vaaratilanteiden ennalta estämiseen, jo alkaneen hyökkäyksen torjumisen sijasta. Tämä on hyvin järkevä ajattelutapa, ja onkin sääli että tämän kaltaista opetusmateriaalia on markkinoilla hyvin vähän.

Filmillä esitetään runsaasti tietoa väkivallasta, sen välttämisestä ja rikollisesta ajattelutavasta. Valitettavasti osa filmin informaatiosta tuntuu hieman kaukaa haetulta; esimerkiksi rikollisten rinnastaminen ravintoketjun puoliväliin sijoittuviin pikkupetoihin jotka saalistavat itseään ravintoketjussa alempana olevia, mutta joutuvat samalla varomaan itseään korkeammalla olevia suurpetoja tuntuu hieman pitkälle viedyltä. En voi myöskään välttää ajatusta että osa filmin neuvoista on kulttuurisidonnaisia, eivätkä ne sen takia päde sellaisenaan Suomessa. On myös huomattava, että MacYoung puhuu lähinnä ammatti- ja taparikollisten tekemästä katuryöstötyyppisistä rikoksista, eikä filmillä puhuta lainkaan nk. tavallisten ihmisten humalassa tekemistä väkivaltarikoksista. Lisäksi aiheiden käsittely on suurelta osin hieman pintapuolista, ja filmi toimii lähinnä perustietojen antajana. Suuri osa filmillä esitetyistä neuvoista tuntuu kuitenkin järkeviltä, ja filmin ohjeita seuraamalla katsoja varmasti parantaa omaa turvallisuuttaan.

Filmin tuotanto vaatii erityismaininnan: kun koulutusfilmit on yleensä kuvattu yhdessä huoneessa ilman mitään erikoisia lavasteita, tällä filmillä on käytetty yhteensä seitsemää eri näyttelijää ja filmin kohtauksia on kuvattu vaihtelevilla paikoilla. Vaikka tuotanto ei olekaan mitään Hollywood-tasoa, tällä tavalla kunnianhimoisesti tehtyä elokuvaa katselee huomattavasti mieluummin kuin pienimmällä mahdollisella vaivalla kokoon kasattua filmiä.

(Arvostelu on julkaistu alun perin Kontrollin numerossa 2/2009).

Arvostelu: Street Smarts, Firearms and Personal Security (Jim Grover)

Street Smarts, Fireams and Personal Security

Kirjoittaja: Jim Grover (Kelly McCann)

Kustantaja: Paladin Press, 2000

Sivumäärä: 272, sivukoko: 28 x 22 cm

Taustatietoja kirjoittajasta:

Jim Grover (Kelly McCann) on yksi maailman arvostetuimpia realistisen itsepuolustuksen kouluttajista. McCann on ollut vastuussa mm. Yhdysvaltain armeijan terrorisminvastaisten erikoisjoukkojen koulutuksesta ja työskennellyt henkilösuojaustehtävissä eri puolilla maailmaa. McCannin koulutusfilmejä on arvosteltu Kontrollin numeroissa 2/2005, 3/2006 ja 4/2007.

Kirjan esittely:

Street Smarts, Firearms & Personal Security on koostettu etupäässä Guns & Ammo -lehdessä vuosina 1992-1999 julkaistuista kolumneista. Jokainen kolumni muodostaa kirjassa yhden, yleensä 2-4 -sivuisen luvun, ja samaa aihepiiriä koskevat luvut on koottu omiin osioihinsa.

Kirja alkaa muutamalla turvallisuutta yleisellä tasolla käsittelevällä luvulla, minkä jälkeen usean luvun ajan puhutaan kodin murtosujauksesta ja tavoista, joilla talo tehdään varkaiden näkökulmasta vähemmän kiinnostavaksi pienellä vaivalla ja vähäisellä rahallisella panostuksella.

Kirjassa varataan noin 30 sivua katuturvallisuuden käsittelyyn, ja osiossa annetaan neuvoja joiden avulla voidaan estää ennakolta esimerkiksi katuryöstön kohteeksi joutuminen. Seuraavassa osiossa puhutaan matkustusturvallisuudesta, sekä omalla autolla liikkumiseen että matkailuun liittyen.

Kirjassa on muutama tietoturvaan, identiteettivarkauksiin ym. nykyajan rikoksiin liittyvä luku, jonka jälkeen puhutaan lasten turvallisuudesta, painopisteen ollessa toisaalta kampusalueiden turvallisuudessa ja toisaalta turvallisessa Internetin käytössä.

Noin puolivälissä kirjaa aihepiiri vaihtuu arkiturvallisuudesta itsepuolustukseen. Itsepuolustusosio alkaa erilaisten itsepuolustusvälineiden käsittelyllä; McCann kirjoittaa etupäässä OC-sumuttimista, mutta myös muista vähemmän vaarallisista välineistä sekä teräaseista on jonkin verran puhetta. Aseellista ja aseetonta kamppailua käsitellään lyhyesti ennen huomion kiinnittämisen amerikkalaisittain tärkeään itsepuolustusvälineeseen, ampuma-aseeseen.

Viimeinen noin sata sivua on varattu ampuma-aseiden käsittelyyn. McCann aloittaa aivan alkeista, olettaen että lukija ei vielä edes omista ampuma-asetta. Aiheen käsittely siirtyy pikku hiljaa edistyneempään materiaaliin, ja kirjan viimeisistä luvuista myös kokenut ampuja saa hyviä neuvoja omaan ampumaharjoitteluun.

Kokonaisarvio kirjasta:

Vaikka kirja onkin koostettu aikaisemmin julkaistuista lehtiartikkeleista, kirja on kuitenkin varsin hyvä. Tekstissä on jonkin verran toistoa ja lehtiartikkeleille tyypillisiä ”tällä kerralla käsittelemme...” -tyyppisiä aloituksia. Mikäli teksti olisi kirjoitettu näiltä osin uudelleen, kirjan luettavuus olisi parempi. Tekstin sisältö on kuitenkin ulkoista muotoa tärkeämpi, ja vaikka yksittäiset luvut ovat lyhyitä, niiden aiheet on rajattu sen verran tiukasti että kutakin aihetta käsitellään yleensä kohtuullisen kattavasti.

Suomalaisen lukijan kannalta kirjan huonoin puoli on tekstin painottuminen ampuma-aseiden käyttöön. Suomessa ampuma-aseen kantaminen itsepuolustuskäyttöön ei ole luvallista, joten näistä luvuista hyötyvät lähinnä ampumista harrastavat sekä ampuma-asetta työssään kantavat kontrolliammattilaiset.

(Arvostelu on julkaistu alun perin Kontrollin numerossa 2/2009).

Arvostelu: Surviving a School Shooting (Loren Christensen)

Surviving a school shooting

Kirjoittaja: Loren Christensen

Kustantaja: Paladin press, 2008

Sivumäärä: 136, sivukoko:21,5 x 14 cm

Taustatietoja kirjoittajasta:

Loren Christensen on harjoitellut eri taistelulajeja yli 40 vuotta, ja hänellä on yhteensä kymmenen mustan vyön tasoa kolmessa eri lajissa. Christensen on toiminut poliisina useissa tehtävissä lähes 30 vuotta sekä kouluttanut kamppailutaitoja sekä poliiseille että siviileille. Christensen on tehnyt nelisenkymmentä kamppailulajeja ja itsepuolustusta käsittelevää kirjaa ja opetusfilmiä. Chistensenin kirja Defensive Tactis esiteltiin Kontrollin numerossa 2/2008.

Kirjan esittely:

Jos muutama vuosi sitten joku olisi väittänyt, että Suomessa tapahtuu kouluampumisia, väittäjän mielenterveyttä oltaisiin saatettu epäillä. Valitettava tosiasia kuitenkin on, että Suomi ei ole mikään lintukoto jonne maailman pahuus ei ylety, minkä viime vuosien kouluampumiset – ja ainakin yksi ennalta estetty tapaus – ovat osoittaneet.

Kirjan ensmäisessä luvussa käsitellään kouluampumisia yleensä, ja tutkitaan kouluampujan profiilia. Christensen osoittaa, että kouluampumiset ovat (Yhdysvalloissa) huomattavasti yleisempiä kuin mitä mediaa seuraamalla voisi luulla; paljon julksuutta saavat tapaukset ovat vain jäävuoren huippu. Christensen luettelee väkivaltaa laukaisevia tekijöitä, joita ovat mm. koulukiusatuksi joutuminen, tyttö- tai poikaystävän menettäminen, tai aikaisemmista ampumisista kuuleminen. Suuri osa väkivaltatapauksista voitaisiin estää ennakolla tunnistamalla nämä väkivallan laukaisevat tekijät, ja puttumalla tilanteeseen ennen kuin on liian myöhäistä. Kirjassa esitellään myös kouluampujan profiilia; Christensen toteaa mm. että toisin kuin yleensä luullaan, tyypillisen ampujan profiilia ei voida määritellä. Sen sijaan on olemassa usein huomiotta jätettyjä asioita, joihin keskittymällä voitaisiin ennaltaehkäistä tulevia tragedioita: lähes kaikki ampujat käyttäytyivät jo ennen tekoaan tavalla joka huolestutti heidän lähipiiriään, minkä lisäksi suuri osa ampujista on koulukiusattuja.

Ennaltaehkäisemistä käsittelevä luku painottaa koulun oppilaiden tekemien havaintojen tärkeyttä. Usein – mutta ei suinkaan aina – ampuja on koulun sen hetkinen tai entinen oppilas, ja koska oppilaat ovat enemmän tekemisissä keskenään kuin opettajien kanssa, oppilailla on paremmat mahdollisuudet huomata toisen oppilaan huolestumista aiheuttava käyttäytyminen. Vanhemmille neuvotaan, miten lapsia voidaan opastaa tunnistamaan ampumista ennakoivaan käyttäytymistä, sekä tunnistamaan tällaista käyttäytymistä omassa lapsessaan.

Seuraavassa luvussa käsitellään tilannetta jossa oppilaan on havaittu käyttäytyvän uhkaavasti, tai esimerkiksi tuovan aseen kouluun. Neuvoja annetaan sekä tilanteen havaitsevan koulun opiskelijan, että tämän vanhempien näkökulmasta. Kiteytettynä neuvo kuuluu: tilanteet tulee ottaa vakavasti ja asiasta pitää kertoa eteenpäin. Kirjassa annetaan ohjeita myös akuutin tilanteen hoitamiseen; esimerkiksi puhejudoa käsitellään lyhyesti.

Kirjan puolivälissä alkaa kirjan pisin, asennoitumista ja strategiaa käsittelevä luku. Itsepuolstuksen henkisestä puolesta jotain jo entuudestaan tietävälle luvun asennoitumista käsittelevät osiot eivät tuo juurikaan uutta, sillä Christensen kertoo lukijalle vain aivan perusasioita. Asioita käsitellään heposti ymmärrettävällä tavalla, jolloin asioita entuudestaan tuntemattoman lukijan on helppoa ymmärtää niitä. Strategiaosuus keskittyy lähinnä pohdiskelemaan joidenkin turvallisuuteen vaikuttavien toimenpiteiden – kuten metallinpaljastinten hankkimisen – hyviä ja huonoja puolia. Toki lukijalle annetaan myös joitakin yksinkertaisia käytännön neuvoja tilanteiden varalta valmistautumiseen.

Kirjan kaksi viimeistä lukua käsittelevät toimintaa varsinaisen hyökkäyksen aikana. Lukijalle annetaan kaksi pääasiallista toimintamallia: ensisijaisesti tilanteesta tulisi pyrkiä pakoon, ja mikäli tämä ei onnistu, on pyrittävä piiloutumaan. Molempiin toimintamalliin annetaan ohjeita ja kehotetaan harjoittelemaan asiaa etukäteen mielikuvaharjoitteluna. Neuvot ovat varsin päteviä, mutta jälleen liikutaan alkeiden tasolla. Luvussa mm. annetaan neuvoja piilopaikan valinnassa, kerrotaan mitä eroa on suojalla ja näkösuojalla, ja valotetaan lukijalle, miten paikalle hälytetty poliisi kokee tilanteen, ja miten poliisin kanssa tulee asioida tilanteen ollessa akuutti. Viimeinen luku käsittelee toimimista tilanteessa jossa pakeneminen tai piiloutuminen ei ole enää mahdollista. Kirjassa käsitellään neljää eri tilannetta ja jokaisen varalle annetaan toimintaohjeita: hyökkääjä on aseeton, hyökkääjä on aseistautunut improvisoidulla aseella, teräaseella tai ampuma-aseella.

Kokonaisarvio kirjasta:

Kirja on kirjoitettu useasta eri näkökulmasta: neuvoja annetaan suoraan eri ikäisille lapsille ja nuorille, näiden vanhemmille, sekä viranomaisille – lähinnä koulun henkilökunalle ja poliiseille. Lisäksi Christensen ottaa hyvin huomioon eri ikäisten lasten kyvyn ymmärtää ohjeita ja toimia tilanteissa, ja tämä näkyy selvästi eri ikäisille annetuissa toimintaohjeissa. On hyvä että kirjassa on useita näkökulmia, mutta eri kohderyhmille suunnattua tekstiä ei ole eroteltu riittävän selkeästi toisistaan. Tekstin näkökulma saattaa muuttua kappalleen välein kohderyhmästä toiseen, ja vaikka lukijan on helppo ymmärtää kenelle mikäkin tekstin on suunnattu, tietylle kohderyhmälle tarkoitetun tekstin löytäminen silmäilemällä on vaikeaa.

On perusteltua, että kirja käsittelee asioita alkeiden tasolla, sillä oletuksena on että suuri osa lukijoista ei ole juurikaan perehtynyt aiheeseen. Sen sijaan käsittelyn pintapuolisuus aiheutti minulle pettymyksen: käsittely voisi olla syvällisempää, vaikka se lähtisikin liikkeelle alkeista. Minulle tulikin mieleen, että kirja on jostain syystä haluttu markkinoille mahdollisimman nopeasti; ikään kuin jonkin paljon julkisuutta saaneen kouluampumistapauksen vanavedessä.

Vaikka kirja on hieman pintapuolinen, sen sisältävät neuvot ovat mielestäni pääsääntöisesti varsin hyviä. Kirja toimiikin mielestäni hyvin alustuksena syvällisemmälle aiheeseen tutustumiselle.

(arvostelu on julkaistu aikaisemmin Kontrollin numerossa 2/2009)

Arvostelu: Tom Patiere´s Personal Protection Handbook (Tom Patire)

Tom Patire´s Personal Protection Handbook

Kirjoittaja: Tom Patire

Kustantaja: Three rivers press, 2003

Sivumäärä: 244, sivukoko: 23,5 x 15,5 cm

Taustatietoja kirjoittajasta:

Tom Patirella on yli 20 vuoden kokemus erilaisista henkilösuojaustehtävistä, ja hän on kouluttanut henkilösuojaukseen liittyviä asioita viranomaisille. Patire on myös perustanut ympäri Yhdysvaltoja tavallisille kansalaisille arkiturvallisuutta opettavien koulutuskeskusten ketjun.

Kirjan esittely:

Kirjan alussa Patire esittelee kolme yleisintä syytä, joiden takia päivä menee pieleen: ”paha vieras”, ”paha mies” ja ”paha päivä”. Suurin osa vaara- ja väkivaltatilanteista sopii jonkin edellisistä otsikoista alle, ja jokainen edellyttää omanlaistaan toimintaa ja ennakkovarautumista. Tuttavien tekemät rikokset, esimerkiksi parisuhdeväkivalta, liittyy paha vieras -kategoriaan, paha mies voi olla esimerkiksi katuryöstäjä, ja paha päivä voi olla esimerkiksi terroristihyökkäys tai jokin muu tilanne, jonka ennaltaestäminen voi olla hyvin vaikeaa.

Ensimmäisessä varsinaisessa luvussa Patire neuvoo, miten voi välttää tekemästä itsestään hyvää kohdetta, ja täten välttää pahan vieraan tai pahan miehen uhriksi joutumisen. Asiaa käsitellään ensin yleisellä tasolla, ja sen jälkeen yleisimpien uhriryhmien – naisten, lasten ja vanhusten – näkökulmasta.

Seuraavassa luvussa käsitellään kodin turvallisuuden lisäämistä. Luvun alussa käsitellään kodin murtosuojauksen parantamista, minkä jälkeen neuvotaan miten omaa käyttäytymistä muuttamalla voi tehdä murtomiesten työn vaikeammaksi. Luvussa puhutaan myös kodin paloturvallisuudesta sekä tietoturvallisuudesta.

Kolmas luku on kirjan pisin, ja se käsittelee turvallisuutta erilaisissa tilanteissa kodin ulkopuolella. Luvun painopiste on perheen suojeleminen, ja perheen toimiminen yksissä tuumin tämän tavoitteen toteuttamiseksi. Patire jakaa vanhemmat turvamiehen ja suojamiehen rooleihin; turvamies tarkkailee ympäristöä ja torjuu tarvittaessa perhettä uhkaavan hyökkäyksen tai muun vaaratekijän kun suojamies keskittyy lasten turvassa pitämiseen ja tarvittaessa antaa näille myös henkistä turvaa pelottavassa tilanteessa. Vaikka toimintamalli tuntuu suoraan henkilösuojausmaailmasta tempaistulta (mitä se ilmeisesti onkin), se on looginen ja soveltuu myös arkikäyttöön. Luvussa käsitellään myös eri aistien käyttämistä uhkaavien tilanteiden tunnistamiseen. Patire antaa hyviä käytännön neuvoja, joiden käyttäminen ei vaadi mitään erityistä harjoittelua tai koulutusta. Luvussa käsitellään lisäksi joitakin yksittäisiä tilanteita, kuten autolla matkustamista ja ulkomaanmatkailua.

Neljännessä luvussa keskitytään lasten turvallisuuteen. Luvun alussa Patire toteaa että lapset loukkaantuvat paljon useammin onnettomuuksien kuin väkivallan seurauksena.

ja luvun alkupuoli keskittyykin onnettomuuksien estämiseen. Luvun lopussa käsitellään pedofiileja ja internetin vaaroja. Vanhemmille annetaan myös neuvoja siitä, miten auttaa viranomaisia etsinnöissä, mikäli lapsi esimerkiksi eksyy tai kaapataan.

Seuraava luku käsittelee väkivaltatilanteita ylesellä tasolla; luvussa puhutaan mm. Non-verbaalista viestinnästä ja mielikuvaharjoittelusta sekä esitellään tyypillisiä väkivaltaa käyttäviä ihmistyyppejä ja annetaan toimintaohjeita kunkin ihmistyypin kohtaamisen varalle.

Kirjan viimeinen luku keskittyy varsinaisiin itsepuolustustekniikoihin. Kirjassa esitellään muutama itsepuolustustekniikka, jotka kattavat useimmat tyypilliset itsepuolustustilanteet. Ne on valittu oppimisen ja muistissa sälyttämisen helppouden perusteella, minkä lisäksi huomiota on kiinntetty siihen että tekniikoiden suorittamiselle ei ole henkilstä kynnystä, jonka ylittäminen voi olla hankalaa erityisesti itsepuolustusta harrastamattomalle. Tämä on ajatuksena hyvä, mutta valitut tekniikat vaikuttavat sellaisilta, että ne eivät välttämättä toimisi esimerkiksi raivon vallassa olevaa henkilöä vastaan. Luvussa käydään läpi myös mm. erilaisia itsepuolustusvälineitä ja käsitellään niiden hyviä ja huonoja puolia.

Kokonaisarvio kirjasta:

Patiren kirja ei keskity mihinkään tiettyyn uhkatyyppiin, vaan se pyrkii käsittelemään henkilökohtaista turvallisuutta mahdollisimman kattavasti. Se painottaakin tässä Kirjastossa käsitettlyistä kirjoista eniten arkiturvallisuutta. Näin ollen kirjan opeista on todennäköisimmin lukijalleen hyötyä: kuka tahansa voi hyötyä neuvoista, miten lasten kanssa kannattaa kulkea liukuportaissa onnettomuusriskin minimoimiseksi.

Kirja on sujuvasti kirjoitettu ja teksti on täynnä tarinoita tosielämästä. Varsinaista tekstiä on kuitenkin yllättävän vähän, ja suuri osa tiedoista esitetään erilaisten muistilistojen ja faktalaatikoiden muodossa. Tämä on toisaalta hyväkin asia, sillä tällä tavalla johonkin tiettyyn asiaan liittyvät ohjeet on helppo löytää tiivistetyssä muodossa. Usein faktalaatikoiden sijoittelu on kuitenkin hieman outo, sillä jotain asiaa koskeva faktalaatikko voi olla sijoitettuna jotain toista asiaa käsittelevän tekstin keskelle.

Patiren antamat neuvot vaikuttavat suurimmaksi osaksi järkeviltä ja toimivilta, tosin joissakin kohdissa turvallisuusajattelu menee hieman liian pitkälle.

(Arvostelu on julkaistu alun perin Kontrollin numerossa 2/2009).

KÄYTETTY: Teräaseet itsepuolustuksessa

Editoi: Teräaseet itsepuolustuksessa

Joillakin ihmisillä on tarve kantaa mukanaan jotain "kättä pidempää". Tällöin veitsi on pienikokoisena, helposti hankittavana ja tehokkaana välineenä ensimmäinen mieleen tuleva ase. Aseen kantaminen ei kuitenkaan ole niin helppo ratkaisu kuin ensinäkemältä voisi ajatella, vaan asiassa on useita miettimisen arvoisia näkökohtia.

Koska aihe saattaa olla tulenarka, korostan tässä vielä erityisesti, että kehotan lukijaa pidättäytymään kaikenlaisesta laittomasta toiminnasta. 

Veitsen kantamisen laillisuus

Teräaseen kantaminen ilman hyväksyttävää syytä on rangaistavaa. Jos kannat laittomasti veistä (tai muuta asetta) mukanasi, olet vaarassa saada rangaistuksen ja lisäksi menettää aseen valtiolle. Koska normaalilla kansalaisella ei todennäköisesti ole todellista tarvetta  - korkeintaan kuviteltu tarve - kantaa veistä mukana, menettäisit aseen ja saisit rangaistuksen ilman että veitsestä olisi ollut mitään hyötyä. Rikokseen syyllistyminen sitä paitsi sopii huonosti Itsevarjelun periaatteisiin. 

[tähän linkki Itsevarjelu-kirjoitukseen] https://turvallisuusfoorumi.net/itsevarjelu-kustannustehokas-tapa-kokonaisturvallisuuden-parantamiseksi

Mikä sitten on hyväksyttävä syy veitsen kantamiselle, riippuu tilanteesta. Kirvesmies voi ruokatunnillaan varmasti kantaa puukkoa mukanaan lounaalle mennessään, mutta vapaapäivänä tämä sama perustelu ei enää toimikaan. Jos sinulla on jokin hyväksyttävä syy veitsen kantamiseen, voit toki kantaa veistä, mutta onko se tarpeellista?

Veitsen kantamisen tarpeellisuus

Tarvitsetko mukanasi veistä? Jos olet sitä mieltä, että väkivaltatilanteet suorastaan odottavat päästäkseen hyppäämään kimppuusi kulman takaa, kannattaa lukea tänne ilmestyvä itsepuolustusta ja Itsevarjelua käsitteleviä kirjoituksia. Jos kuitenkin edelleenkin olet sitä mieltä, että väkivaltatilanteen uhka on niin suuri että veitsen kantaminen on perusteltua, kannattaa miettia sen käyttämisen vaikeutta.

Pystytkö käyttämään veistä, jos tarve tulee?

Itsepuolustustilanne, jossa veistä voi käyttää, on hyvin stressaava. Ei pelkästään sen takia, että tällaisessa tilanteessa uhkaava henkilö on kosketusetäisyyden päässä, vaan myös siksi että ihmisen viiltäminen tai pistäminen ei tositilanteessa ole yhtä helppoa kuin harjoituksissa kumipuukon kanssa toimiminen. Tositilanteessa tiedät, että vastapuoli voi kuolla tai loukkaantua vakavasti, ja sinä voit olla syytteessä erittäin raskaista rikoksista.

On toki mahdollista, että joudut sellaiseen tilanteeseen jota et pystynyt välttämään, ja jossa henkesi on todella uhattuna. Tällaisessa tilanteessa teräaseen käyttäminen on luultavasti sallittua, ja Suomessakin tunnetaan oikeustapauksia joissa uhri on puukottanut hyökkääjän kuoliaaksi saamatta teosta rangaistusta.

Oma neuvoni tällaisessa vakavassa uhkatilanteessa on käyttää veistä ensisijaisesti uhkaamiseen. Jos olet joutumassa esimerkiksi useamman henkilön hyökkäyksen kohteeksi, veitsen esille ottaminen todennäköisesti pelästyttää hyökkääjät ja saa heidät etsimään helpompaa uhria antaen sinulle mahdollisuuden paeta ja soittaa poliisit paikalle.  

Joku voi spekuloida, että veitsen esille kaivaminen nostaa panoksia ja aiheuttaa vain sen, että uhkaajatkin hakevat kättä pidempää. Totta, tämä on kyllä mahdollista, mutta jos he ovat valmiit esimerkiksi puukottamaan sinua siksi, että sinullakin on puukko, eivätkö he muka olisi jo valmiiksi olleet varautuneet kovaan väkivaltaan? Uskallan väittää, että puukolla uhkaaminen johtaa huomattavasti todennäköisemmin tilanteen päättymiseen kuin eskaloitumiseen. Ja jälkimmäisessä tapauksessa olisit erittäin pahoissa vaikeuksissa ilman puukkoakin. Nyt erona on se, että sinulla on valmiiksi veitsi kädessä.

Uhkaamisen lisäksi toinen mahdollinen teräaseen käyttötapa on viiltää sinua kiinnipitävää tai uhkaavaa kättä. Edelleen, nyt puhutaan niistä onneksi epätodennäköisistä tilanteista joissa teräaseen käyttäminen ylipäätään olisi puolusteltavaa. Jos hyökkääjä esimerkiksi tarttuu sinuun kiinni toisella kädellä, ja toisella kädellä uhkaa sinua esimerkiksi puukolla, voit viiltää puukkoa pitelevää kättä siten, että uhkaaja pudottaa puukon. Filippiiniläisissä itsepuolustuslajeissa on käsite "käärmeen tekeminen hampaattomaksi" (englanniksi "defanging the snake"), millä tarkoitetaan juuri tällaista vastustajan tekemistä aseettomaksi. Jos henkilöllä ei ole mitään asetta esillä mutta tilanne on muuten sellainen että veitsen käyttö on puolusteltavissa - esimerkiksi hyökkääjä aikoo työntää sinut sillan kaiteen vapaaseen pudotukseen, voit esimerkiksi viiltää sinua kiinnipitävää kättä ja tällä tavoin pakottaa hyökkääjän päästämään sinusta irti.

Mielestäni tavoite ei koskaan tule olla pistää tai viiltää hyökkääjän kaulaan tai vartaloon. Jos henkilö on esimerkiksi huumausaineiden tai adrenaliinin vaikutuksen alla, hän ei välttämättä tunne lainkaan haavoista aiheutuvaa kipua. Kuitenkin tällaiset haavat aiheuttavat vakavia vammoja, jotka saattavat aiheuttaa henkilön kuoleman. Tästä huolimatta henkilö saattaa olla täysin toimintakykyinen useita kymmeniä sekunteja, jopa minuutteja. Se, että henkilö kuolee vasta jonkin ajan kuluttua ei auta sinua lainkaan, mutta aiheuttaa sen että sinua epäillään taposta törkeän pahoinpitelyn sijasta.

Vartaloon hyökkäämisen sijasta veitsellä tulisi hyökätä käsivarsien kimppuun. Sen lisäksi että käsivarret ovat helpommin tavoitettavissa kuin vartalo (jota ihminen pyrkii vaistomaisesti suojaamaan), käsivarsiin tulevat haavat aiheuttavat huomattavasti pienemmän riskin henkilön kuolemiselle, kuitenkin mahdollisesti tehden hyökkääjän toimintakyvyttömäksi. Lisäksi hyökkääjä saattaa pelästyä saamiaan vammoja ja lopettaa hyökkäyksen jo pieniä vammoja saatuaan. Jos hyökkääjän molemmat käsivarret on viillelty siten että tämä ei pysty hyökkäämään, ei hänestä ole enää juurikaan vaaraa. Tällöin pystyt pakenemaan turvallisempaan asemaan ja kutsumaan paikalle poliisin ja ambulanssin.

Muista, että jos olet joutunut käyttämään asetta (tai mitään voimakeinoja) toista ihmistä vastaan, olet velvollinen pitämään huolta siitä, että henkilö pääsee hoitoon. Ja luonnollisesti rikoksen uhrina haluat kutsua poliisin paikalle, jotta rikollinen ei pääse hyökkäämään kenenkään toisen kimppuun.

Veitsi työkaluna

Jos asiaa ajatellaan realistisesti, et todennäköisesti koskaan joudu sellaiseen itsepuolustustilanteeseen, jossa veitsen käyttäminen olisi puolusteltavissa olevaa tai tarpeellista. Veitsiä käytetään kuitenkin koko ajan työkaluina. Mikäli sinulla on perusteltua tarvetta kantaa työkaluveistä mukanasi, se voi olla järkevää. Työkaluna veitselle löytyy jatkuvasti käyttötarkoituksia, ja monitoimityökalussa olevat lukuisat työkaluterät vielä lisäävät sen käyttötarkoituksia.

Jos kannat monitoimityökalua mukanasi työkaluna, mikään ei estä sinua käyttämästä työkaluasi itsepuolustuskäytössä, jos tilanne sitä vaatii ja se on lain edessä puolustettavissa.

(Muokattu alkunperin kesäkuussa 2005 Itsevarjelu-nettisivuillani julkaisemastani tekstistä)

Tervetuloa lukemaan Turvallisuusblogia!

Turvallisuusblogi käsittelee kaikenlaisia turvallisuuteen liittyviä asioita sekä turvallisuusalan ammattilaisten näkökulmasta, että yksittäisen kansalaisen näkövinkkelistä.

Osa blogista löytyvästä materiaalista on julkaistu aikaisemmin jossain muualla, esimerkiksi turvalliusuusalan erikoisjulkaisussa, Kontrollissa, tai eri kamppailulajilehdissä joihin olen kirjoittanut. Osa materiaalista on kirjoitettu vartavasten tätä blogia silmällä pitäen.

***

Tässä vaiheessa lienee paikallaan kertoa lyhyesti minusta ja siitä taustasta, jolla näitä tekstejä kirjoitan.

Turvallisuusalan urani alkoi 1990-luvun alkupuolella kun työskentelin varusmiespalveluksen jälkeen lyhyen aikaa kotipaikkakuntani poliisilaitoksen vartijavahtimestarina eli "putkavahtina". Sen jälkeen siirryin muutamaksi vuodeksi yksityiselle sektorille. Toimin ensin paikallisvartijana parissa teollisuuskohteessa, sen jälkeen työskentelin etupäässä piirivartijana pienessä vartiointiliikkeessä.

1990-luvun puolivälin kieppeissä pääsin poliisikouluun, ja valmistuttuani sain viran Helsingin poliisilaitoksen silloisesta Ensimmäisestä poliisipiiristä, eli Pikku-Roban laitokselta. Poliisipiirin nimi on sittemmin vaihtunut useaankin kertaan, ja työpaikkakin on vaihtunut Pasilan poliisitaloon, mutta edelleen turvaan Helsingin keskustan yleistä järjestystä ja turvallisuutta. Olen poliisiurallani toiminut pääasiassa hälytyspartiossa, lyhyehköä tutkintatehtävissä suorittamaani työkiertoa lukuunottamatta. Poliisina olen toiminut useissa erityistehtävissä, joista tämän blogin kannalta merkittävin on voimankäytön kenttäkouluttajana toimiminen, missä tehtävässä jatkan edelleen normaalin hälytyspartioinnin ohesssa.

Poliisin ammatin lisäksi turvallisuusala kuuluu myös harrastuksiini, sillä olen kirjoittanut turvallisuusalaan ja itsepuolustukseen liittyviä tekstejä sekä nyt jo kuopattuun Fighter-lehteen että tätä kirjoittaessani Suomen suurilevikkisimpään kamppailulajilehteen, Fightsportiin. Merkittävin, ensimmäinen ja pitkäkestoisin tekstieni julkaisija on kuitenkin turvallisuusalan julkaisu nimeltä Kontrolli. Aloitin Kontrolliin kirjoittamisen lehden kaikkien aikojen kolmannesta numerosta lähtien vuonna 2005, ja olen kirjoittanut siitä lähtien säännöllisesti lehden jokaiseen numeroon. Vuoden 2013 alussa Kontrolli koki suuria muutoksia, joista omalla kohdallani merkittävin oli lehden päätoimittajaksi ryhtyminen.

Toivottavasti löydät blogiltani paljon kiinnostavaa ja hyödyllistä tietoa.

Terveisin,
Seppo Vesala